Joskus ihminen jänistää vain siksi, että mieli ehtii ensin.
Mieli alkaa kuvitella ruuhkan, hankaluuden ja vaivan. Se rakentaa esteen ennen kuin jalka on edes oven välissä. Näin voi käydä kauppareissulla, tapahtumaan lähtemisessä, uuden harrastuksen aloittamisessa tai vaikka tuttavalle soittamisessa.
Ajatus sanoo:
Siellä on liikaa väkeä.
Minä en osaa.
Minä en tunne ketään.
Entä jos minusta ei pidetä?
Olen liian vanha.
Ja niin lähteminen lykkääntyy.
Moni meistä tunnistaa tämän. Emme aina pelkää suuria asioita. Joskus pelkäämme aivan tavallista arkea. Uutta paikkaa. Vierasta ihmistä. Tilannetta, jossa emme tiedä etukäteen, miten pitäisi olla.
Mieli tekee joskus esteen tyhjästä
Olen miettinyt jonoa.
Kerroin kerran eräälle ihmiselle, etten mennyt kauppaan, koska kassajonossa oli mielestäni liikaa ihmisiä. Hän totesi siihen, että jonon päässä on aina tyhjää.
Tämä pieni lause jäi mieleeni. Kuinka monta asiaa jätämme tekemättä samasta syystä? Kuinka monta kertaa odotamme parempaa hetkeä, vaikka todellinen este on pienempi kuin kuvittelemme?
Usein emme edes tarkista tilannetta. Päätämme jo etukäteen, että siellä on tungosta, vaikeaa tai epämukavaa. Sitten käännymme pois.
Samalla jokin mahdollisuus jää käyttämättä.
Jonon päässä voi olla myös ihminen
Jonosta voi ajatella kahdella tavalla.
Joskus jonon päässä on tyhjää. Silloin este onkin pienempi kuin pelkäsimme. Meidän tarvitsee vain mennä, katsoa ja huomata, ettei maailma kaatunutkaan.
Mutta joskus jonon päässä voi olla myös hymyilevä teini tai joku, jonka kanssa syntyy pieni juttu säästä, hinnoista tai arjen sattumuksista.
Joskus juuri se pieni kohtaaminen tekee päivästä paremman.
Siksi pelko ja ennakkoluulo ovat harmillisia matkakumppaneita. Ne voivat suojella meitä, mutta ne voivat myös sulkea ovia. Ne voivat estää meitä näkemästä, että toisella puolella on tavallinen ihminen.
Ei uhka.
Ei arvostelija.
Ei este.
Vain ihminen, niin kuin mekin.
Ennakkoluulo sulkee ovia
Ennakkoluuloaan ei aina huomaa. Se voi olla aivan pienikin ajatus.
En minä sinne sovi.
Siellä muut osaavat paremmin.
Minua pidetään outona.
En tunne ketään.
ja sitten käy näin: menen joskus myöhemmin – ehkä.
Myöhemmin on joskus hyvä sana. Mutta joskus se on myös piilopaikka.
Kun lykkäämme asioita liian kauan, niistä tulee mielessä suurempia. Kynnys kasvaa. Tavallisesta asiasta tulee mörkö. Lopulta emme enää vältä itse asiaa, vaan omaa mielikuvaamme siitä.
Siksi kannattaa kysyä itseltään lempeästi:
Onko tämä oikea este vai minun pelkoni?
Tiedänkö minä tämän vai oletanko vain?
Mitä tapahtuisi, jos menisin kuitenkin?
Näissä kysymyksissä on voimaa. Ne eivät pakota. Ne avaavat oven raolleen.
Pieni askel riittää.
Rohkeus ei aina tarkoita suurta hyppyä.
Joskus rohkeus on sitä, että menee kaupan ovesta sisään. Joskus se on sitä, että osallistuu kahvitilaisuuteen, vaikka ei tunne kaikkia. Joskus se on sitä, että kysyy apua, vaikka tekisi mieli selvitä yksin.
Pieni askel voi näyttää ulkopuolisesta mitättömältä. Lähtijälle se voi olla iso asia.
Siksi omia askeleita ei pidä vähätellä.
Kun lähtee kerran, toinen kerta voi olla helpompi. Kun tervehtii kerran, seuraava sana tulee kevyemmin. Kun huomaa selvinneensä, mieli saa uuden todisteen.
Se ei ollutkaan niin vaikeaa.
Minä pystyin.
Hyvä minä.
Älä anna pelon päättää koko päivää
Pelko saa tulla mukaan, jos se kerran tahtoo. Mutta sen ei tarvitse istua kuskin paikalle.
Me voimme kuunnella sitä hetken ja silti toimia. Voimme huomata epävarmuuden ja silti mennä. Voimme ottaa pienen askeleen, vaikka mieli mutisee vastaan.
Aina ei tarvitse olla reipas. Aina ei tarvitse olla sosiaalinen. Aina ei tarvitse rynnätä maailmaan torvet soiden.
Riittää, että ei anna pelon tai ennakkoluulon päättää kaikkea.
Joskus jonon päässä on tyhjää.
Joskus jonon päässä on ihminen.
Molemmissa tapauksissa kannattaa ottaa vielä yksi askel.
Tie valmistuu tietä kulkemalla.
Inkeri Himanka / MaikkiMoon